Taiteilija Soile Yli-Mäyry

Surujen tuhkasta kasvoi siunattu elämä

 

– Olen kiitollinen, että pystyin menemään läpi lapsuuden surujen. Taiteilija elää surun, mutta lahjoittaa kauneuden. Voiko elämältä enempää pyytää?

 

Näin totesi sulkalähettiläs Soile Yli-Mäyry joulukuussa 2016 -lehdessä julkaistussa haastattelussa.

 

Kun jouluaatto kääntyy yöksi, Soile Yli-Mäyry nousee kapeat portaat Taidelinnansa ullakolle ja astuu matalan holvikaaren alta kumartuen talon salaisimpaan soppeen, vain kynttelikön valaisemaan tornikappeliin. Hän kiittää Jumalaa siitä, että lapsuuden suruista syntyi taideilmaisun lahja.

 

Nelikerroksinen uusgoottilainen punatiililinna kohoaa vaikuttavana Orimattilan keskustassa Palojoen rannassa. Sen piirteet tuovat mieleen kirkon, eikä ihme, sillä sen suunnitteli 1895 aikansa kuuluisin kirkkoarkkitehti Josef Stenbäck.

 

Rauta-aidan ympäröimä rakennus pysyi orimattilalaisille ensimmäiset sata vuottaan vieraana ja etäisenä, sillä siinä asuivat paikallisen villatehtaan vaihtuvat ruotsinkieliset johtajat perheineen ja palvelijoineen. Tavalliset hämäläiset näkivät talon sisältä vain elokuvasta Särkelä itte, joka kuvattiin talossa 1947.

 

Verhotehtailija Sellgrenin linnana viimeksi tunnettu talo päätyi myyntiin 1992, ja Lahdessa asuva Yli-Mäyry näki siinä upeat puitteet taiteensa pysyvälle kokoelmalle. Kauppakirjat allekirjoitettiin, ja museoitunut miljöö heräsi uuteen elämään. Seinille ripustettu nykytaide loi tilaan vahvan jännitteen ja klassista sisustusta yhtenäistettiin taiteilijan varmalla tyylitajulla.

 

Jo kolmen viikon kuluttua kaupanteosta portit avattiin, ja ihmettelevää väkeä virtasi Taidelinnan avajaisiin. Talo on edelleen sunnuntaisin auki vierailijoille, ja muutoin sovittuina aikoina.

 

Talo ja sen esineistön runsaus häkellyttää. Yli-Mäyryn maalausten ja lasitaideteosten lisäksi kaikkialla on veistoksia, astioita ja nukkeja. Jokainen suuri sali ja pieni huone, portaikko ja ikkunasyvennys on täynnä nähtävää. Hämmästelen ääneen sitä, ettei vaikutelma ole kaoottinen, vaan harmoninen ja rauhoittava.

 

- Harmonia ei ole sattumaa, vaan jokainen sommitelma on mietitty, Yli-Mäyry kertoo.

 

- Jokaisella esineellä on merkitys ja looginen suhde toisiin esineisiin. Ne keskustelevat kuin väripisteet kankaalla. Kaikki värit pyrkivät paletilta kankaalle, ja minun tehtäväni on kurittaa ne kankaalle oikein. Tämä suhteiden taju on lahja, mutta myös suuri rasite, koska haen yksityiskohtien harmoniaa kaikessa pukeutumisesta pöydän kattamiseen.

 

Kuurous varjosti elämää

Linnamainen talo kristallikruunuineen on kaukana Yli-Mäyryn lapsuuden aineellisesta niukkuudesta. Lapsuutta varjosti perheen vanhempien Martin ja Siviän kuurous. Vammoistaan huolimatta he pystyivät perustamaan perheen ja hoitamaan maatilaa. Viisi lasta olivat kuulevia, mutta yhteinen kieli oli viittomakieli.

 

- Lapsuuteni oli monessa mielessä surullinen, mutta Luojalle kiitos, löysin värit jo pienenä ilokseni ja lohdukseni. Kun ei ollut kangasta, piirsi täyteen kaikki lehtiöt, seinät ja lattiat, ja tuunasin lateksimaalilla arkisia esineitä kumisaappaista avaimiin. Jo varhain tajusin, että kuvataiteilijan ammatti oli minulle ainut mahdollinen.

 

- Vanhemmat loivat kotiin rakastavan ja turvallisen ilmapiirin, mutta perhettä oudoksuttiin vanhempien vammojen takia. Kun Soile-tyttö kulki isänsä mukana tulkkina, monet luulivat häntäkin kuuroksi, ja pilkkasivat isää avoimesti. Lapsesta tuli synkkä ja hymytön, mutta myös isän raivopäinen puolustaja.

 

- Isä oli kuuroutunut reilun vuoden ikäisenä ja meni hautaan sanomatta sanaakaan. Hän ei kuitenkaan koskaan katkeroitunut, vaan opetti, että asennevamma on vammoista pahin. Lupasin hänelle, että vielä minä puhun hänenkin puolestaan. Sen olen totisesti tehnyt!

 

Äiti vahvisti lastensa itseluottamusta lukemalla heille iltaisin kuurosokean kirjailijan Helen Kellerin elämäkertaa.

 

- Hän vakuutti että pärjäisimme, kun meillä oli aistit tallella. Se antoi meille mittasuhteet elämään.

 

Vanhempien viisaus kantaa

Lapsuuden kalliita muistoja ovat joulukirkot, joihin lähdettiin höyryävän hevosen vetämällä reellä ani varhain. Suhde vanhempiin säilyi loppuun saakka läheisenä. Yli-Mäyry muistaa kiitollisena viimeistä jouluaan isän kanssa.

 

– Luojalle kiitos, että lähdimme vielä kirkkoon, ja sain viittoa isälle rukoukset, saarnan ja jouluvirret. Yhdessä viitoimme Isä meidän -rukouksen, joka on hyvin vaikuttava viitottuna.

 

Vaikka Yli-Mäyryn kotiateljee on Lahdessa ja maaseutukoti Taidehalleineen Kuortaneella, joulut hän viettää vietetään puolisonsa Pentti Koivusen ja kahden sisarensa kanssa aina Taidelinnassa. Joulu on lepohetki keskellä pitkää talvikautta, jolloin Yli-Mäyry kiertää Euroopassa, Aasiassa, Lähi-Idässä ja Amerikassa pitäen näyttelyitä.

 

Äidin jäätyä leskeksi taiteilijatytär kutsui hänet aina jouluisin Taidelinnaan.

 

- Meillä Pentti hoitaa ruuat ja keittiön, mutta jouluaattona tsemppaan ja katan itse pöytään juhla-aterian. Ruuat tilaan pitopalvelusta, mutta lämmitän ja tarjoilen itse. Sillä ansaitsen pääsyn pois keittiöstä taas seuraavaa jouluun saakka.

 

Öinen hetki kappelissa

Kun jouluaatto pimenee yöksi ja muut joulunviettäjät siirtyvät yöpuulle, taiteilijalla on odotettu hetkensä, jokavuotinen hiljainen mietiskely ullakkokerroksen pienessä tornikappelissa. Kalustus on yksinkertainen. Yksi tuoli. Valkoisella liinalla peitetty pieni pöytä, sen päällä seitsenhaarainen kynttelikkö ja vanha Raamattu. Pyöreästä ikkunasta näkyy vain yön pimeys.

 

- Rakastan Suomen talven pimeyttä, kylmyyttä ja hiljaisuutta, sillä näissä olosuhteissa on helppoa keskittyä työhön. Olen pitänyt näyttelyitä 32 maassa, ja usein taiteen tuntijat ihmettelevät, miten pimeän maan taiteilijan teokset voivat olla niin valovoimaisia. Vastaus on juuri siinä. Kun aurinko vierailee täällä niin lyhyesti, sen valo täytyy luoda kankaalle itse.

 

Yli-Mäyry on pitänyt ulkomailla yli 300 näyttelyä, joista viimeisimmät joulun 2016 alla Dubaissa ja Singaporessa.

 

- Rakastan pitkiä lentoja, koska silloin on aikaa istua paikallaan ja miettiä. On pysäyttävää tajuta, miten paljon olen saanut. Terveyttä on riittänyt ja lentokoneet ovat pysyneet ilmassa. Itsenäinen isänmaa, Suomi-neito, täyttää ensi vuonna 100 vuotta ja minä kysyn itseltäni yhä uudelleen, mitä olen tehnyt sen hyväksi. Edustan ulkomailla taidettani, mutta edustan siellä selkä suorana aina myös isänmaatani. Olkoot ihmiset juutalaisia, muslimeja, sintolaisia tai hinduja, voin keskustella heidän kanssa taiteeni kautta.

 

Yli-Mäyryn työ on saanut monia tunnustuksia, joista viimeisin joulukuussa. Päijät-Hämeen mitali myönnettiin hänelle taideyrittäjyydestä, jolla hän on tehnyt tunnetuksi Suomea ja kotiseutuaan.

 

Luovat nuoret tarvitsevat tukea

Yli-Mäyry on tukenut monissa kohtaamisissa lahjakkaita nuoria, joiden luovuus on vaarassa hiipua vastoinkäymisiin.

 

- Jos ihminen on saanut kuvan tai musiikin lahjan, on rikollista, jos hän ei käytä sitä. Se vaatii pirullisen kovaa sinnikkyyttä ja työntekoa.

 

Yli-Mäyry toimii Suomi 100 vuotta –teemavuoteen liittyvän Lasten valtakunnallisen kuvataidekilpailun suojelijana. Hän aikoo myös elämäntyönsä säätiöinnin kautta tukea nuoria taiteentekijöitä.

 

Hän ymmärtää tuen tarvetta myös omien vaiheittensa kautta. Hänen oma ilmaisunsa meni lukkoon 1980-luvulla. Sivellin tuotti kankaalle synkkiä teoksia, joita ostettiin vain vähän. Hän tehosti työskentelyään ja lähti samalla opiskelemaan valtiotieteitä. Valmistuttuaan lisensiaatiksi hänen luova voimansa vapautui. Instrumentiksi siveltimen rinnalle tuli kevyt palettiveitsi ja kymmenen vuoden harjoittelun jälkeen se totteli hänen ajatustaan täydellisesti. Nykyisin hän käyttää väriä kolmella tavalla: ohuena kerroksena, paksuina viiltoina ja raaputtamalla maalattuja pintoja, jolloin teos saa kolmiulotteisen vaikutelman.

 

Teoksiin löytyi ilo ja valo. Ne löysivät jälleen tiensä gallerioihin, julkisiin tiloihin ja koteihin. Valtiotieteen opinnot huipentuivat 2011 tohtorinväitökseen, jossa hän tutki teostensa herättämää taidekokemusta eri kulttuureissa.

 

Kaipaan käyttää viittomakieltä

Yli-Mäyry suree sitä, ettei rakasta äidinkieltä tule vanhempien kuoltua käytettyä edes sisarusten kesken. Hän toimi 1990-luvun alkuun saakka viittomakielen virallisena tulkkina vaativissa tilanteissa kuten kirkollisissa toimituksissa, lääkärikäynneillä ja oikeudessa. Hän piti Lahdessa 15 vuotta myös viittomakielen kursseja, ja valmensi opiskelijoista aina joulun, pääsiäisen ja kevätjuhlien aikaan viittomakielisen kuoron kansalaisopiston tilaisuuksiin.

 

- Koin työn tärkeänä, koska tunnen kuuron ihmisen mielenmaiseman. Kuljin joidenkin ihmisen rinnalla pitkän matkan, joskus siihen saakka, että seisoin haudan äärellä ja viitoin viimeiset sanat: ”Maasta sinä olet tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tulla. Jeesus Kristus herättää sinut viimeisenä päivänä.”

Viittoessaan viime jouluna Sana-lehden joulutervehdyksenä Sylvian joululaulun Soile Yli-Mäyry kertoi myös omasta elämästään ja isänmaanrakkaudestaan. ”Sen vertaista toista en mistään mä saa, On armain ja kallein mull' ain' Suomenmaa!"

 

Silmäys oman elämän polkuun näyttäytyy Yli-Mäyrylle sarjana ylitettyjä muureja.

 

- Olen kiitollinen ja ylpeä, että pystyin menemään läpi lapsuuden surujen, kestämään työn yksinäisyyden ja julkisuuden, ja taidepiirien vastustuksesta huolimatta luomaan pohjalaistytön eväillä paikkani taidekentällä.

 

- Vuosien mittaan elämäntyöni ydin on kiteytynyt näihin sanoihin: taiteilija elää surun, mutta lahjoittaa kauneuden. Työ antaa minulle merkityksellisyyden tunteen, jonka varassa jaksan elää ja olla yhä utelias näkemään huomisen. Voiko elämältä enempää pyytää?

 

Linkki Taidelinnaan:

 

Haastattelu:

Heli Karhumäki

Sana-lehden päätoimittaja